Pieni Pala Punaista elämässäni. Siellä missä kauniit ja piristävät asiat ovat mukana. Sisustamista, ruoanlaittoa, keräilyä, matkailua, valokuvausta, kaikkea mikä mieltä piristää. Lifestyle-blogi. Blogia kirjoittaa Tipi, sekä välillä ilonanne vieraileva Nemi.
Uuden vuoden aattona tulee televisiosta perinteisesti Illallinen yhdelle. Miss Sophie ei tingi periaatteestaan järjestää juhlaillallista, vaikka kaikki ystävät ovatkin jo edesmenneet. Näin uskollinen palvelija toimii näytellen ystäviä, jotta illallinen sujuisi kuten aina ennenkin.
James: The same procedure as last year, Miss Sophie? Miss Sophie: The same procedure as every year, James!
Toisin kuin Sophie, olen onnekas saadessani illallistaa ystävieni kanssa. Nautin ruoanlaitosta ja syömisestä pitkän kaavan mukaan. Kiireettömästi. Muutama vuosi sitten matkailimme ystäväpariskunnan kanssa Barcelonassa toisen ystäväpariskunnan luona. Matkan jälkeen kokkailimme espanjalaisen illallisen, jossa ruokalistakin käännettiin espanjaksi. Kiitos Googlen käännösohjelman sekä hullun luovuutemme. Vai mitä sanotte Cazadormaestrosta…? Arvauksia otetaan vastaan.
Värimaailma ja juomavalinnat oli yritetty myös tehdä maakoodin mukaisesti. Poikkeuksena tästä tosin tuo edellä mainittu metsästäjä.
Viime uutena vuotena taas toinen tuttavaperhe saapui vaihtamaan kanssamme vuotta. Tuolloin ruokalistalla oli mm. mätiä, sipulia ja smetanaa, kylmäsavulohimedaljonkeja, artisokkasalaattia sekä Hellapoliisin ohjeella tehty TexMex-voileipäkakku, pienin muutoksin. Ensimmäistä kertaa tutustuin tällaiseen versioon voileipäkakusta ystäväni syntymäpäivillä. Tuolloin päivänsankarin sisar oli tuonut ihanuuden mukanaan. Maku oli todellakin kielen mukanaan vievä. Uutena vuotena nuoripolvi ei taas ollut varauksettoman ilahtunut ruokalistasta, kysellessään vaivihkaa että missäs se oikea ruoka on…
Eilen näin tämän kevään ensimmäisen västäräkin. Tai ainakin luulen sen olleen ensimmäinen. Itse olen vähän köpelö luontohavainnoitsija, mutta tuo harakan kanssa vesilammikolla hypellyt västäräkki vääräsääri herätti ympärilläni olleissa ihmisissä huomiota. Tästä päättelin, ettei niitä varmaan vielä paljoa ole ollut näkyvillä. Kesän tuloon ei siis vanhan uskomuksen mukaan pitäisi kulua enää kauaa. Sääli, itse olisin tahtonut vielä kunnon talven latuineen ja lumitöineen. Vaikka kesästäkin pidän. Vuodenajat ovat kyllä kaikkinensa kovasti hieno keksintö.
Auringon kajastaessa ikkunaan, huomasin likaisten ikkunoiden lisäksi myös talossa edelleen vallitsevan joulukoristelun. Mikäli talven selkä lähtee talttumaan, lienee jouluvalojenkin aika olla auttamattomasti ohi. Tältä erää.
Luonnon valoilmiöt valtasivat laajalti jalansijaa tämän päivän aikana. Linnut laulelivat, katupöly lensi. Vaikka vielä on maaliskuu, tuntuu vallitsevassa säätilassa jo ripaus vappuisuutta. En tahtoisi olla pahanilmanlintu, mutta katsotaan kuinka maaliskuiselta vappuna mahtaakaan näyttää, jos luonto oikein häränpyllyä heittelee.
Isoäidin neliöistä hullaantuneena lähdin ostamaan täydennystä virkkuukoukkuvarastooni heti viikon aluksi. Täydellinen setti löytyikin piristävissä väreissä. Settiä myytiin kaupassa nimellä "muoviset virkkuukoukut", mikä mielestäni johti hieman harhaan metallisen ulkonäön ja kilkkeen kanssa... Pohdin onko kenelläkään kokemusta lentämisestä ja virkkuukoukuista? Eli saako tuollaista metallista virkkuukoukkua ottaa turvatarkastuksen kautta matkustamoon, vai kuuluuko se takavarikoitaviin asioihin? Aidosti muovisia virkkuukoukkujakin olisi kaupasta löytynyt, mutta ainoastaan suuremman kokoisina.
Mistä on hyvät viikonloput tehty? Kiireettömyydestä, kotona oleilusta, iloisista väreistä.
Uusi Kenwoodin blenderi on löytänyt paikkansa keittiön ikkunalta. Useimmiten sen osat ovat odottelemassa pesua ja paikalla on pelkkä runko, mutta Barcelonasta tuodun keraamisen lipaston vieressä sekin näyttää kotoisalta.
Myöskään pirteän väriset hedelmät eivät ole hullumman näköisiä hellan kulmalla. Niistä olen harjoitellut nyt tekemään smoothieita, mutta täydellinen resepti on edelleen hukassa. Lähelle täydellisyyttä pääsin kuitenkin jo viimeksi. Tuolloin sekaisin menivät banaani, ananas, kookosmaito, sitruuna sekä omena. Nam.
Kiireettömään iltaan kuuluu myös ruoanlaitto. Hyvää ruokaa, seuraa ja kaunis kattaus. Täydellisyyteen voi pyrkiä niin monella eri tavalla. Visuaalisesti, kulinaristisesti, ja heittäytymällä hetkeen. Täydellisyyteen ei toki tarvitse päästä voidakseen nauttia kaikesta tekemisestä. Melko täydellistä sekin.
Kuluneena viikonloppuna aikaa kotona oleiluun ei valitettavasti ollut, sillä harrastukset veivät mukanaan. Vaikka takana onkin kaksi työntäyteistä päivää, on mieli iloinen. Nuottikasaa kahlatessa ison ystäväjoukon ympäröimänä, tarttui mukaan myös isoäidin neliöiden tekemisen taito.Hyvä viikonloppu siis takana väsyneellä, mutta onnellisella Tipillä!
Rankan työviikon päätteeksi on ihanaa vain olla omien ajatusten kanssa ja nyhrätä. Ajattelin aina ettei hermoilleni sopisi korujen teko, mutta ensimmäinen käynti Virroilla sijaitsevassa Helmien Talossa muutti mieleni. Itse tuskin olisin osannut hankkia sieltä mitään järkevää. Kolme huonetta täynnä kaikkea pientä ja ihanaa. Vaan onneksi oppaanani oli tuolloin Nemi, joka tiesi paljon enemmän kuin minä. Nyt muutamaa käyntiä myöhemmin on ollut pakko jo hankkia rasia kertyneille helmille.
Eräs suosikkini ovat kaupasta löytyvät rinkulat, joita voi helposti yhdistellä välikappaleilla. Mukaan muutama erivärinen helmi, niin koru on valmis. Samalla periaatteella olen tehnyt myös riipuksiin sopivia rannekoruja. Yksinkertainen on kaunista -yksinkertaiselle ihmiselle.
Vaikken olekaan harrastanut korujen tekemistä vielä kovin kauaa, on niitä ehtinyt kertyä vessan koukkuihin jo mukava määrä. Pidän kuitenkin usein töissä koruja, joten vaihtelu virkistää. Tulevaisuudessa olisi aikeissa käydä tuollainen korujen tekemisen peruskurssi, jotta oppisin lisää ja saisin ideoita. Mielikuvitukseni tahtoo olla hieman heikko, enkä aina hoksaa mitä kaikkea omat pikku kätöseni saattaisivatkaan saada aikaiseksi.
Kaikki löytyy nykyään Facebookista. Tuo sovellus on kieltämättä kovasti kätevä. Yhteydenpito vanhoihin ystäviin käy vaikka välillä olisi satoja kilometrejä. Pienetkin yritykset voivat tehdä ilman kuluja kivan näköisiä kotisivuja ja jakaa kuvia. Nykyään myös monilla blogeilla on omat Fb-sivut. Niin nyt siis meilläkin!
Jos tykkäät lukea mitä asiaa meillä on, liity Facebook-sivullemme. Näin saat näppärästi tiedot seinällesi aina kun kirjoittelemme. Liittyä toki voit, vaikket tykkäisikään. Siitäkin huolimatta olet kovasti tervetullut!
Josko raottaisin käsityö-/näpertelijäminääni täällä hieman. Innostuin korujen tekemisestä toissakesänä. Kävin muutaman tunnin korukurssin Virroilla Helmien talossa (www.helmientalo.fi) ja siitä se sitten lähti. Helmikoruja on tullut tehtyä paljon, niistä ehkä myöhemmin.
Viime syksynä sitten löysin Fimo- ja Cernit-massat äitini kautta. Olin jo pitkään ihaillut Elvarin (www.elvari.fi) ja Herkkusuukorujen (www.herkkusuukorut.fi) tuotteita, mutta en niitä pihiyksissäni ole raskinut kamalasti ostella. Niinpä sitten tuumasta toimeen ja värkkäämään itse mitä erilaisimpia koruja, lähinnä korviksia. Tässä muutamia.
Pengoin tuossa tietokoneelta vanhoja kuvia ja löysin kuvia asuntoni rempasta. Koska olen täällä punaisesta keittiöstäni kertonut, ajattelin jakaa kuvan keittiöstä ennen remonttia. Ja vertailun vuoksi otin samasta kohtaa kuvan nykyisellään. Kyllä sitä on 60-luvullakin osattu olla värikkäitä. Ja etenkin silloin :)
Lelunurkasta löytyy paljon myös 80-luvun tavaroita. Kodissani on aina seurattu aktiivisesti urheilua. Niinpä lapsuusvuosien olympia- ja muut kisamaskotit ovat jääneet muistiini hyvin. Näitä maskotteja olen kerännyt nyt myöhemmällä iällä itselleni. Vuoden 1997 Helsingin jääkiekon MM-kisojen Jello-leijona on ainoa, jonka olen hankkinut jo kisojen aikaan. Kaikki muut ovat viime vuosien kirppislöytöjä.
Vuonna 1989 olin Lahdessa paikan päällä hiihdon MM-kisoissa katsomassa yhdistetyn mäkihyppyä sekä naisten viestihiihtoa. Tuolta reissulta oli tarkoitus hankkia kotiinviemisiksi pehmeä Nestori-maskotti, mutta suuren suosion vuoksi olivat maskotit päässeet loppumaan. Tuota tonttukaveria etsin vieläkin. Samoin vuoden 1984 Sarajevon olympialaisten Vucko-susi on osoittautunut hankalaksi löytää. Jos näet näitä kavereita, otan mieluusti vinkkejä vastaan!
Moskovan kesäolympialaisissa vuonna 1980 maskottina oli Misha-karhu. Siinä kun Misha oli väreiltään hillitty, hänen seuraajansa Sam-kotka oli varsin kirkkaan värinen. Tuon valkopäämerikotkan kisat olivat siis vuonna 1984 Los Angelesissa. Näiden kisojen väliin sijoittuivat Helsingin EM-kisat vuonna 1983. Siellä maskottina oli kotoisen sinivalkoinen Lasse-jänis. Nimensä tämä kaveri oli saanut tietenkin maineikkaalta juoksijalta, Lasse Viréniltä. Sam ja Lasse esiityvät kotonani myös muissa yhteyksissä. Ehkäpä kerron niistä joskus.
Leikkinurkan sohvalla istuskelee myös vähemmän urheilullinen kasaripariskunta, Suursmurffi ja Smurfette. Vaikka nämä pienet siniset tyypit on luotu alunperin belgialaisen sarjakuvapiirtäjä Peyon toimesta jo 1950-luvun lopulla, nousivat ne ensimmäiseen suureen suosioon 1981 alkaneen The Smurfs animaatiosarjan jälkeen. Sen aallon myötä myös nämä kaksi ovat tiensä leikkeihini löytäneet!
Enpä ole paljoa itsestäni täällä kertonut. Olisiko paikallaan nyt valaista hieman sitä, kuinka minusta tuli tällainen. Synnyin kultaisella, keltaisella 70-luvulla. Ensimmäiset vuoteni vietin siis ihanien retrokankaiden ja värien keskellä. Ja myöhemmät vuoteni ilmeiseti olen kaivannut takaisin sinne.
Äitiyspakkauksessani oli luonnettani kuvaavasti keltaoranssi aurinkoviltti. Samasta osoitteesta on peräisin myös ruskea nallemakuupussi, josta nykyään maksetaan maltaita nettihuutokaupoissa. Silti omastani en aio luopua, vaan se piristää yläkerran lastennurkassa leikkijöitä!
Lastennurkassa on myös kasa Aku Ankka -lehtiä. Niiden säilytykseen löysin nettihuutokaupasta keltaoranssin lelukärryn, joka on myös alkujaan 70-luvulta. Puinen kärry vetosi väreillään niin, etten voinut jättää tilaisuutta käyttämättä.
Aku Ankkojen lisäksi luin lapsena paljon Tammen kultaisia ja hopeisia kirjoja. Omat suosikkini olivat Pikku Äiti sekä Herra pähkinäinen. Mutta kaikista kirjoista pidin ehkä eniten Barbro Lindgrenin kirjasta Kesä Kaupungissa. Isolta siskolta perityn kirjan sivut ovat kuluneet jo aivan ohuiksi, kun sitä on luettu niin kovasti. Kirja ilmestyi alunperin vuonna 1965 nimellä Mattias sommar. Kirjassa viisivuotias tukholmalaispoika seikkailee kavereidensa Pellen ja Limpun kanssa kaupungissa. Tulen varmasti aina muistamaan myös Mattiaksen pikkusiskon Fillippan, jonka pää oli appelsiinin kokoinen. Ja jonka pojat koittivat myydä... Suosittelen lukemaan, jotta saatte tietää kuinka siinä kävi!
Lastennurkasta löytyvät nämäkin kirjat. Karvaiset leikkijät eivät tosin niiden päälle ymmärrä mitään...
Tänään on syntymäpäivä! Kuukausi sitten aloin kirjoittaa tätä blogia. Kirjoituksia sen jälkeen on tullut koneeltani kokonaista 19 kpl ja loppua ei näy. Vähän aloittamisen jälkeen sain houkuteltua myös ystäväni Nemin mukaan kirjoittelemaan. Olimme puhuneet blogista jo jonkun aikaa, mutta ystävänpäivänä kirjoituksenkaipuuni sitten yltyi ylitsepääsemättömäksi, ja ryhdyin toimeen.
Kuukausi on kulunut nopeasti. Tuntuu että tämä pieni punainen pala olisi kulkenut mukanani jo paljon pidempään. Toivon että olette viihtyneet blogini parissa ja kuljette mukana jatkossakin! Päässäni vilisee paljon asioita, joita haluaisin jakaa kanssanne.
Huomenna juhlat jatkuvat! Silloin täyttää vuoden eräs valkoinen karvapallo, joka muutti kotiimme viime kesän alussa. Arasta pienokaisesta on kasvanut arka nuorikko, jonka parkour-harrastusta saamme seurata päivittäin. Isompi karvapallo on välillä helisemässä tämän neiti energiapiikin kanssa.
Äidiltä saadussa vanhassa puisessa rasiassa säilytän lankojani. Tai oikeastaan ainoastaan pientä osaa niistä. Neuloosin johdosta lankoja on kertynyt melkoisesti, joten niitä löytyy myös kaapeista ja koreista ympäri taloa. Tämä sininen puurasia on kuitenkin ainoa joka lankasäilöistäni on päässyt paraatipaikalle olohuoneeseen. Alkujaan rasia on peräisin äitini lapsuudenkodista ja mitä todennäköisimmin suvun vanhojen puutyömiesten tekemä, useamman sukupolven takaa. Kovin uusi tämä ei ole, kaikki liitokset on tehty punoksilla eikä nauloja ole käytetty.
Lankakorin sisustasta löytyy lankoja moneen lähtöön. Pääosin kuitenkin paksumpia sukkalankoja. Silloin kun ei viitsi keskittyä neulomiseen, on helppoa tehdä valmiiksi monivärisiksi värjätyillä langoilla. Näin kädet tekevät ja puikot kilisevät, mutta ajatukset voivat olla rauhassa aivan muissa asioissa. Novitan Linnut -sarjan Peippo ja Fasaani ovat mukavan syksyisiä oranssinsävyineen, Nallen Luontopolku -sarjan Joulupuu taas jouluisampi puna-vihreine sävyineen, mihin myös langan nimi viittaa.
Kun kesä koittaa, jäävät käsityöt taas taka-alalle. Odottelemaan syksyn pimentyviä iltoja...
Keittiön pöytämme mukana tuli pala omaa lähihistoriaani.
Nitkuva ja notkuva, sekä halkeillut kalusto saa palvella puolestani niin kauan kuin jaksaa.
Lapsuudenkotini navetan vintillä yli kolmekymmentä vuotta säilytetty pöytä päätyi maalauksen jälkeen kotiini. Isäni perheen tultua aikanaan evakkona Karjalasta, rakennettiin uusi talo uudelle kotitilalle. Jäljelle jääneistä lattialankuista tehtiin perheelle ruokapöytä ja penkit, jotka palvelivat aina -70-luvulle saakka, uuden kaluston tuloon saakka. Tämän jälkeen kalusto oli pitkään käyttämättä, kunnes kunnostimme sen ja toimme kotiimme.
Samalla kunnostimme sivusta vedettävän puusohvan, jolla isovanhempani nukkuivat vuosikymmenet. Sopiva kuvio selkänojaan löytyi netin kuvahaulla. Piirtoheitinkalvolle kopioitiin sapluuna, jonka läpi tupsutettiin maalia. Kuvio ei muistuta alkuperäistä, mutta sopi mielestäni kotiimme ja sohvaan. Näin pala historiaa siirtyi jälleen keskelle elävää elämää.
Nemin innoittamana ajauduin pohtimaan käsilaukkuni sisältöä, jossa pussukat ovat myös merkittävässä osassa. Ensimmäisen pussini hankin juurikin rahapussista pursunneita etukortteja varten. Pussukan sisiliskokuvio oli se, johon ihastuin. Sisiliskon timanttisilmät ovat jo tippuneet matkan varrelle. Muutoinkin pussi on jo reissussa rähjääntynyt, mutta toimii edelleen käytössään.
Uusin pussini on matkamuisto Santorinilta. Toiminnallisena tarkoituksena sillä on lääkkeiden säilytys, mutta suloinen aasi oli jälleen kerran se syy, miksi pussukka käsilaukkuuni tuli hankittua.
En tiedä mahtaako kyseessä olla samankaltaisuus vaiko sattuma, mutta jostain syystä olen ihastunut aaseihin jo aikapäiviä sitten. Ensimmäisen aasini sain isosiskoltani, joka oli hankkinut sen jo ennen syntymääni. Kuultuaan tulevasta pikkusiskosta, oli hän käynyt ostamassa säästöillään vinkuvan oranssisen kumiaasin. Aikanaan siskoni saadessa jälkikasvua, hankin molemmille lapsille pehmeät Ihaa-aasit, jotka vein sairaalaan ensitapaamisella. Lapsena eräs mieleenpainuneimmista televisiosaduista oli Lea Pennasen kirjoittama Piilomaan Pikku Aasi. Kun siis lomailimme Santorinilla, jossa aasi on eräs saaren tunnusmerkeistä, tarttui mukaan yksi jos toinenkin aasitavara. Tällä aasitaustalla ei niitä vain voinut ohittaa.
Aasien lisäksi myös muut eläimet ovat lähellä sydäntäni. Tämä lienee ollut tiedossa, saadessani mieheltä tuliaiseksi kotimaista käsityötä olevan lehmäpussukan. Tämä pikkukassi toimii eräänlaisena käsilaukun jatkeena, eli silmälasikotelon sekä muiden mukana kulkevien tavaroiden säilytyspaikkana, kun käsilaukkuun ei enää mahdu.
Pussin tuotemerkki on Maikko, mutta muuta en valmistajasta tiedä. Eniten Googlen kuvahaussa tuloksia kyseisellä hakusanalla löytyy Avalonin Aarteiden nettikaupasta, mutta tekijä jää silti hämärän peittoon. Tietääkö kukaan lisää tästä mystisestä tuotemerkistä?
Pussukoiden lisäksi käsilaukussani on myös muita pieniä esineitä, jotka piristävät päivääni. Retrohenkiset peltirasiat ovat uusia. Lapsuudesta tuttu Vitalis toimii nykyään huulirasvana Paola Suhosen suunnittelemassa rasiassa. Serlan paperitehtaan vanha mainos taas on tullut uudelleen piparminttupastillirasiaan.
Vaan löytyypä käsilaukun pohjalta myös pieniä paloja punaista. Tällä kertaa Pariisista ostetun taskupeilin sekä korttikotelon muodossa. Sillä eiväthän ne kaikki etukortit nykypäivänä tuohon yhteen pussukkaan toki mahdu!
Tipin pussukkapostauksen lopussa oli lause, jonka allekirjoitan täysin. Pussukoitahan ei ole koskaan liikaa! No ei. Tai voi kai, mutta mitä se haittaa...?! Joskus mua on kutsuttu rouva Pussukaksi. Miksikö? Mulle on aikojen saatossa kehittynyt sellainen järjestyksen ylläpidon muoto kuin pussukat. Se tarkoittaa sitä, että mulla on arkikäytössä olevan olkalaukun sisällä useita pussukoita. En vihaa mitään niin paljon kuin tavaroiden etsimistä, joten olen kokenut pussukat käteviksi. Jos jotain nopeasti laukusta tarvii, riittää että löytää oikean pussukan ja sieltä onkin sitten helppo löytää etsimänsä. Mulle olis varmaan pahin mahdollinen rangaistus, että pussukoiden sisällöt kipattaisiin laukkuun sikinsokin ja sitten pitäisi löytää joku pikkutavara nopeasti... :)
Olen kovasti viehtynyt Marimekon tuotteisiin ja pussukoiden kunkku onkin kukkaromalliset pussukat, jotka saa kiinni ja auki näppärästi napsauttamalla. Tällä hetkellä laukussani on neljä Marimekon pussukkaa ja kuinka ollakaan laukkukin on Marimekon. Laukut onkin sitten oma lukunsa. Olen varsinainen kassialma, mitä tulee laukkujen osteluun. Marimekon laukuista ja muista laukuista saisi monta postausta, jos niitä alkaisin esittelemään! Marimekon tuotteissa ainoa huono puoli on hinta ja olenkin kaikki Marimekko-ostokseni tehnyt erilaisista alennus- ja ystävämyynneistä tai outlet-myymälöistä.
Mutta sitten niihin pussukoihin. Olen syystä tai toisesta haalinut ja myös saanut lahjaksi lukuisia pussukoita, joista suurin osa on käyttämättöminä, mutta en vaan ole raskinut niistä luopua. Pussukkavarastosta on se hyöty, että kun jälkikasvu on vailla säilytyspussukkaa, löytyy erilaisille aarteille jos jonkinlaista nyssäkkää äidin kätköistä. Pari vanhaa Marimekon kukkaroa on siirtyneet omasta käytöstä jälkipolvelle kukkaroksi ja mp3-soittimen säilytyspussiksi.
Ensimmäisessä kuvassa on laukussani asustavat Marimekon pussukat. Kukallinen toimii penaalina, musta-valkoisessa säilytän työpuhelimen laturia, lounas- ja virikeseteleitä (kun eivät lompakkoon mahdu), pientä korttikukkaroa, jossa on harvoin käytettävät jäsen- ja etukortit ja kosketusnäyttökynää (sekään kun ei puhelinpussukkaan tai tabletin suojukseen mahdu). Punaraidallisessa on "kaiken varalta"-kosmetiikkaa eli paperipuuteri, käsidesi, kynsisakset, kynsiviila, pillerirasia Buranalle, laastaria, saippualiuskoja ja mitä nyt hyvin varautunut kätevä emäntä saattaa tarvita ;) Pienin kukkaro toimii säilytyspaikkana pienille tavaroille, kuten huulirasva, nimineulat ja migreenilääkkeet. Sekalaista seurakuntaa siis!
Joku saattaa ihmetellä, että mitä sitä nyt noin paljon tavaraa pitää kantaa mukana. Niinpä. En itsekään tiedä, mutta tykkään olla varautunut. Eikä nuo paljoa paina. Pussukoiden lisäksi kassissa kulkee kalenteri, lompakko, puhelimet ja avaimet. Silloin tällöin myös iPad, mutta sille ei ole Marimekon pussukkaa, vaan itse virkattu "kotelo".
Kotona on sitten vielä säilytyksessä kuvan mukainen kokoelma Marimekon pussukoita. Niitä käytän matkoilla ja tarpeen mukaan. Tuota sivutaskullista tykkäisin kovasti käyttää puhelimelle, sivutaskuun mahtuu kivasti kuulokkeet. Mutta kun saimme uudet työpuhelimet, mallia iso älypuhelin, niin otin käyttöön Gollan pussukan, johon mahtuu molemmat luurit samaan pussiin, omiin lokeroihinsa. On sitten helpompi tarkistaa molemmat puhelimet saman läpän alta. Raidallinen, pyöreä vetoketjupussukka on varmaan ensimmäinen Marimekkoni, olen sen joskus teininä saanut sukulaisilta lahjaksi, enkä vieläkään ole keksinyt mitä siinä säilyttäisin. Se on silti vaan niin ihana!
Siinä kun Nemillä on punaiset keittiönkaapit, Tipi harrastaa perinteisten kaappiensa keskellä punaisia kodinkoneita. Vanhan jääkaapin termostaatin väsyessä haave uudesta jääkaapista kasvoi vastustamattomaksi. Nettiselailujen jälkeen italialainen Bompani alkoi tuntua omalta. Ainoastaan värin valinta tuotti -blogin nimestä huolimatta- aidosti ongelmia. Valikoimassa ollut herkullinen oranssi oli vahvana ehdokkaana loppumetreille saakka.
Mutta kas, punainenhan sieltä sitten kotiin päätyi.
Toinen mieltä askarruttanut seikka oli, uskallanko tilata kaapin ulkomaisesta nettikaupasta vai jäävätkö säästöni sille tielleen. Vaan turhia olivat pelot. Tilatessani kaapin eteläisestä naapurimaastamme E-kodinkoneilta, tuli toimitus nopeasti kotiin kuljetettuna paikallisen postitoimiston kautta. Nyt kaappi on ihastuttanut keittiömme katseenvangitsijana jo kohta kahden vuoden ajan.
Aiemmin olivat jo kotiini päätyneet OBH Nordican Chilli-sarjan mikroaaltouuni sekä lahjaksi saatu leivänpaahdin. Kyseinen sarja on vuosien mittaan laajentunut niin hyvin, että sieltä varmasti löytyisi täytettä keittiöön enemmänkin. Mutta omaan tilkkutäkkimäiseen kotiini sopii hyvin useankin eri valmistajan värikkäitä koneita.
Eräs pitkäaikainen haaveeni oli vanhan brändin yleiskone, joka kodin apuri KitchenAid. Sarjan ensimmäinen yleiskone kehitettiin vuonna 1919. Vuoden 1936-malli muistuttaa jo hyvinkin paljon edelleen myynnissä olevaa Artisan-yleiskonetta, joka itsellänikin on. Kiitos tästä kuuluu erään kauppaketjun muutaman vuoden takaiselle tarjouskampanjalle, joka mahdollisti hankinnan.
Uusin työvälineeni, joka oli toisin kuin edellä mainittu yleiskone, hetken mielijohteesta ja hyvästä tarjouksesta tilattu Kenwoodin pirteän keltainen blenderi. Tämä on sen verran tuore hankinta, etten laitetta vielä livenä ole nähnyt, vaan se saapuu toivottavasti lähipäivinä noutopisteeseen. Pimeän ja lumettoman talven jälkeen odotan piristävää vaikutusta aurinkoisen kodinkoneen lisäksi sen avulla vatkatuista smoothieista ja muista vitamiinipommeista.
Vaikka monista kaupoista nykyään löytyykin toinen toistaan huumaavampia uusretroja tuotteita, on itsetehdyilläkin aina sijansa. Retrohullun lahjavinkkinä toimii esimerkiksi helppo retropussukka.
Pussukoista voi tehdä kuinka laadukkaita tahansa, valittavana olisi kankaalle printattavat kuvat ja hienot uusretrot vetoketjut, jne. Itse kuitenkin tein harjoituskappaleina tällaisia maanläheisiä tee-se-itse-versioita, joissa taatusti on nähtävissä myös oma kädenjälki.
Näiden valmistukseen käytin seuraavia materiaaleja;
- vanhoista vaatteista purettuja vetoketjuja
- läpinäkyvää vahakangasta / kerniä (materiaalina pvc, joka on melko taipuisaa)
- joustamattomia taustakankaita
- 60-luvun kalenteri, jossa vanhoja mainoksia, omia vanhoja valokuvia
- kopiokone ja tulostuspaperia
- lankaa
Ensimmäiseen pussiin otin kopion vanhassa kalenterissa olleesta ompelukonemainoksesta. Itseltäni löytyi tällainen, mutta kirppiksiltä ja kirjastoista löytyy myös sopivia teoksia, joista löytyy kuvia. Ompelin punaisesta kankaasta sisäpussin, johon kiinnitin ompelemalla tulostetun mainospaperin. Tämän jälkeen tein läpinäkyvästä kernistä samankokoisen ulkopussin, jonka pujotin sisäpussin päälle. Lopuksi ompelin vetoketjun kiinni molempiin pusseihin. Näin tulostettu kuva jäi kankaan ja kernin väliin näkyviin.
Toisen pussin tein omasta, vanhasta mustavalkovalokuvasta samalla tekniikalla.
Jälkimmäisestä pussista tuli hieman löperö, se oli kooltaan isompikin ja ei niin napakka, joten kuva repesi vuoden käytön jälkeen. Ylempi pussi oli pienempi ja kovemmalla kankaalla tehty, joten siinä paperi ei joudu niin koville. Kuvan ei välttämättä tarvitsisi olla niin suuri, myös pieni kuva kankaalle ommeltuna toimisi kivasti. Myös useammasta kuvasta otettu tuloste toimii hauskana kollaasina.
Näin saa tehtyä säilytyskotelon vaikka silmälaseille, bonuskorteille, lääkkeille, koruille, jne.
Mistä tietää, etten ole bloggaamisen ammattilainen? Siitä, etten malttanut edes pöytää pyyhkiä, kun piti päästä nopeasti ottamaan kuva. Sen kerran, kun oli hyvä päivänvalo ja aurinkoinen keli. Olen viitannut aiemmissa teksteissäni punaiseen keittiöön ja tässä siitä nyt pieni maistiainen. Tietysti kuva ei kerro koko totuutta. Aina kaikki näyttää paremmalta livenä.
Kun tähän muuttaessa oli mahdollisuus tehdä kokonaan uusi keittiö, halusin toteuttaa vuosia mielessä kyteneen haaveen punaisista keittiön kalusteista. Äkkiseltään voisi ajatella, että lopputulos on liian hyökkäävä tai räikeä, mutta mielestäni lopputulos on raikas ja oman näköinen. Iso vaikutus on valkoisilla seinillä ja katolla. Välitila päätettiin jättää yksiväriseksi, koska tasona on kirpulainen graniittijäljitelmä, eikä keittiöstä haluttu liian kirjavaa. Välitilassa on valkoinen iki-levy, joka on helppo pyyhkiä puhtaaksi. Keittiökalustefirman myyjä oli ihan tohkeissaan, kun pääsi myymään punaiset ovet. Ei kuulemma värikkäitä paljoa liiku, vaikka kyseisen firman pinnoitevalikoimassa oli lähes kaikkia kuviteltavissa olevia värivaihtoehtoja.
Pieniä paloja retroakin tästä kuvasta löytyy. Kattovalaisin on harvoja kirppislöytöjä, joita olen koskaan tehnyt. Leipälaatikko on lapsuudenkodistani ja muistan sen ihan pikkutytöstä.
Sen verran itsekritiikkiä valokuvien suhteen on, että kuvaan myöhemmin lisää, kun saan perusteellisempaa siivousta tehtyä. Letkeää lauantaita!
