Kuten jo kerroin, oli blogissa pieni tauko sen aikaa kun käväisin keväisellä minilomalla Puolassa. Retkemme suuntautui Gdanskiin ja sen ympäristöön. Syvästi katolisena maana näkyi uskonto joka puolella katukuvassa. Kirkkoja riitti lähes joka kortteliin. Uskonto oli mukana arjessa myös pilkkeenä silmäkulmassa. Omassa silmäkulmassani näin kaiken kameran linssin läpi pieninä punaisina paloina. Niistä tässä nyt maistiaisia.
Ja kun ne maistiaiset nyt tuli mainittua, herahti vesi kielelle muistellessani puolalaisen keittiön tarjontaa. Matkalla ei koskaan ole syytä pihistellä nautinnoissa. Halpa hintataso mahdollisti joka päivälle runsaat ateriat ja löysät vaatteet taas mahdollistivat herkkujen ahmimisen. Rasvaa ja sokeria saimme lähes riittämiin, mutta energiaahan aktiivisella kaupunkilomailijalla kuluukin. Puolalaiset rakastavat jälkiruokia, enkä lainkaan ihmettele. Hieman enemmän ihmetystä aiheutti Smalec-levite, joka suoraan suomennettuna tarkoittaa laardia. Resepti tuohon leivän ja suolakurkun kanssa nautittavaan kansallisherkkuun pitää sisällään sian ihran lisäksi sipulia sekä pekonia. Tästä ei Pohjois-Karjala-projektissa olisi tainnut paljoa kiitosta herua.
Vaikka Gdansk ei ole kuin runsaan 800 km päässä Helsingistä, on katunäkymä jo paljon Keski-Eurooppalaisempi. Tai ehkä osin Itä-Eurooppalainen. Kommunismin hiipumisesta Neuvostoliiton romahdettua ei kuitenkaan ole kuin parikymmentä vuotta. Entisen presidentin, solidaarisuusliikkeen perustajan ja vuonna 1983 Nobelin rauhanpalkinnon saaneen Lech Walesan hahmo esiintyi matkamuistoissa lähes yhtä paljon kuin Paavin. Itsekin huomasin hankkineeni posliinisen sormustimen, jota tuo entinen sähköasentaja kasvoillaan koristaa.
Kommunismin ajan Puola toi Suomeen monia leluja ja satuhahmoja, joita lämmöllä muistan omassa lapsuudessani ihannoineeni. Tästä saamme kiittää Czestochowan kaupungin lelutehtaita. Gdanskista löytyy puolalaisten lelujen museo, Galeria Starych Zabawek, jossa on esillä ihanien peltilelujen lisäksi monia tuttuja hahmoja ja tavaroita. Animaatiotuotannon helmiä olivat esimerkiksi Jukka Virtasen äänellä meille suomalaislapsille puhunut tsekkiläinen Rosvo Rudolf, jonka puolalaisfiguuri museosta löytyi, sekä alkuperältään täysin puolalainen Nalle Luppakorva, jonka ääni Suomessa kuului taas Heikki Määttäselle.
Vaan aina ei elämä Puolassa ole ollut täyttä leikkiä. Kommunismia huomattavasti synkempänä Puolan lähihistoriassa muistetaan toinen maailmansota. Tuolloin keskitysleirejä perustettiin saksalaisten toimesta eri puolille Puolaa, ensimmäisenä niistä Sztutowon kylän kupeessa sijainnut Stutthof, joka toimi myös tuhoamisleirinä ja yli 60 000 ihmisen elämän päätepisteenä. Myös suomalaisia tuolla leirillä on ollut kaikkiaan 133 kpl. Ymmärrys ei riitä käsittämään tämän julmuuden kokonaisuutta. Niin laajaa ja järjestelmällistä se on ollut. Käytyämme Stutthofin museossa, poistuimme hiljaisina paikalta. Auringonpaiste ja lintujen laulu ympärillä heräävässä keväässä tuntui täällä niin ristiriitaiselta.
Siinä kun punainen väri usein yhdistetään rakkauteen, intohimoon, elämänhaluun, on se myös veren väri. Tässä pieni pala punaista, myös siltä surullisemmalta puolelta.
Kaiken kaikkiaan matkamme oli ajatuksia herättävä, mutta myös rentouttava ja ilahduttava. Hymyn kasvoille saamiseen riitti vaikkapa vain punainen, valurautainen postilaatikko tai kaupan Fart-kyltti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos viestistäsi! :)